Soitinesittelyt
Sinkki
Sinkki (ital. cornetto, engl. cornett, esp. corneta, ransk. cornet à bouquin, saks. Zink, ruots. sinka) luetaan äänenmuodostuksensa johdosta vaskipuhaltimiin, sillä sitä soitetaan trumpetin tyyppisellä, hyvin pienellä kuppisuukappaleella. Itse soitin on kuitenkin tehty puusta ja siinä on seitsemän sormiaukkoa puupuhaltimien tapaan. Sinkin ääni on kaikista soittimista lähimpänä ihmisääntä, ja se soi erityisen hyvin yhteen pasuunoiden ja lauluäänten kanssa.
Muunnelmat
Sinkkejä on eri kokoja. Yleisimmin käytetty on G-vireinen sopraanosinkki, mutta varsinkin Saksassa sävellettiin myös D-vireiselle diskanttisinkille (cornettino). Matalat sinkit, F-vireinen altto ja C-vireinen tenori, olivat ja ovat nykyisinkin harvinaisia, ja niiden sijaan käytetään useimmiten pasuunoita. Sinkin erikoinen muunnos on hiljainen sinkki (ital. cornetto muto, engl. mute cornett, saks. stiller Zink), jossa on suppilomaisen suukappaleen johdosta pehmeämpi ääni.
Historia
Sinkki tunnettiin 1400-luvulta lähtien lähes kaikkialla Euroopassa, ja sitä käytettiin kaikenlaisessa musiikissa, erityisesti kuitenkin kirkkomusiikissa. Soittimen kulta-aikaa oli 1500- ja 1600-lukujen vaihde. Tuolloin mm. Venetsiassa sävellettiin runsaasti upeita ja vaativia sinkkiosuuksia, jota esittivät korkeasti palkatut tähtiesiintyjät.
Italiassa viulu syrjäytti sinkin suosituimpana soolosoittimena jo 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Sinkki säilytti kuitenkin suosionsa vielä pitkään tämän jälkeen erityisesti luterilaisessa Pohjois-Euroopassa sekä Uudessa maailmassa. 1700-luvulla sinkkien ja pasuunoiden tehtäväksi jäi enää kaksintaa lauluääniä kirkkomusiikissa.
Teksti: Jaakko Saarinen